Kuvitteluperjantai-podcastin nelosjakso on ilmestynyt! Puhumme siinä Rauhan kanssa kirjoittamisen olosuhteista ja kerromme, miten kirjoittaminen käytännössä näkyy kodeissamme ja elämissämme. Olemme näissä asioissa aikamoisia välineurheilijoita. Onneksi sentään käytämme muistilapuista molemmat puolet ja jatkamme postissa tulleiden kirjekuorten kulmiin.
Järjestelmällisyydestäkään meitä ei voi syyttää. Eipä siis ihme, että jotain joutuu välillä myös kadoksiin. Minä olen esimerkiksi kerran kadottanut romaanikässäristäni kokonaisen luvun. Podcastista selviää, löysinkö sitä koskaan.
Kuuntelemalla saat tietää myös, kumpi meistä kutsuu itseään läppärivaeltajaksi, kumpi ei saa selvää omasta käsialastaan ja mikä olisi mielestämme huippuratkaisu kirjoituskaaokseen. Ratkaisu on muuten täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, että ykkösjaksossa halusimme eroon taiteilijastereotypioista. Mutta ristiriidathan tekevät kirjoittajasta vain kiinnostavan.
Kuvitteluperjantai-podcastin jakso 3 on ilmestynyt. Tällä kertaa aiheena ovat tarinoiden henkilöhahmot. Jaksossa vierailee Maria, joka on yksi romaanikässärini päähenkilöistä. Tämä on hänen ensimmäinen julkinen esiintymisensä. Käytöksestä päätellen häntä ärsyttää, että puhun hänestä hahmona ja sensuroin hänen sanomisiaan.
Puhumme lisäksi Rauhan kanssa siitä, miten synnytämme uudet henkilöhahmot, ja mistä niiden piirteet tulevat. Käy ilmi, että olemme tässäkin hyvin erilaisia tekijöitä, ja että eri hahmojen syntyprosessit poikkeavat suuresti toisistaan. Puhumme hahmojen nimistä ja ulkoisista piirteistä sekä siitä, miten hahmojen ajatukset näkyvät valmiissa tekstissä.
Olemme molemmat joutuneet hahmoja rakennellessamme moraalisten
ongelmien eteen sen suhteen, paljonko piirteitä ja ominaisuuksia on sopivaa
lainata oikeilta ihmisiltä. Kuuntele, mihin lopputulokseen olemme
pohdinnoissamme päätyneet.
Naamani oli marjoista punaisenkirjava ja joka paikka täynnä naarmuja. Vadelmapensaiden alla oli hyviä piilopaikkoja. Vattu ei päässyt niihin, sillä oli liian pitkät jalat eikä se osannut olla hiljaa. Sitä paitsi sitä pidettiin lehmien kanssa aidan takana.
Pensaat rehottivat pitkin tienpieliä. Eno katkoi oksia, etteivät ne olisi naarmuttaneet autojen kylkiä. Autot olivat sille kamalan tärkeitä.
Eno istui rappusilla kämmen ojossa ja kirosi joka kerta, kun kiskaisi piikin ulos isoilla pihdeillä. Täti kävi välillä kiroamassa sille ikkunasta, että älä kiroa kun lapsi kuulee. Osasin takaperinkin kaikki sanat, joita ei saanut sanoa.
Vattu kasvoi isoksi ennen minua. Sitä ei näkynyt sen kesän jälkeen.
***
Naapurissa juhlittiin. Lehmä oli laskenut läjän niiden juurelle. Vieressä saimme tyytyä ojaveteen.
Eikä siinä kaikki. Aina sai pelätä oksien puolesta. Että jos oli sattunut kasvamaan väärään paikkaan, ja kohdalle osui se pölyn peittämä kolisija. Kuului raapiva ääni, heilautti, pyörrytti. Ihminen astui ulos ja tuli repimään oksia. Katkaisi. Kitukasvuiset kaverit lensivät mäkeen.
Onneksi olin kasvanut pellon puolelle, vaikka lannalla elävä naapuripuskalainen keikkuikin ärsyttävästi naaman edessä, punoitti ja tirskui. Täältä ihminen ei kiskonut, ei uskaltanut piikikkäiden oksien sekaan.
Kaikki oli hyvin, kunnes ihmisenalku osui paikalle. Se kahisteli, risautteli ja tökki. Tunki oksien väliin. Otti pullean tirskujan ja työnsi suuhunsa. Laskeutui kyykkyyn alapuolelleni. Katsoin, kun se purki rasiasta pikkutavaroita pensaan juurelle. En ymmärtänyt, miksi meitä piti lannoittaa värikkäällä muovilla, kun vähän matkan päässä haisi ratkaisu.
Ihmisenalku nousi pystyyn ja napsi kitaansa muita ympäriltäni. Vapisin. Kun kaikki muut olivat kadonneet, sen tahmaiset sormet tarttuivat minuun. Varresta irtoaminen nipisti ikävästi, mutta sen olisin vielä kestänyt. Ihmisenalku heitti minut suoraan hampaidensa väliin ja puri.
***
Olen julkaissut tekstit aiemmin yksityisellä Facebook-tililläni.
Perjantaipainos-blogin Frida kertoi toukokuussa kymmenen erikoista faktaa omasta kirjoittamisestaan, ja haastoi kirjoittavat tuttunsa tekemään saman. Nyt on (vihdoin) aika tarttua haasteeseen ja tehdä oma listani. Tällainen siitä tuli:
1. Rakastan velloa hahmojeni ajatuksissa ja miettiä, miksi ne tekevät niin kuin tekevät. Se on minusta usein tekemistä olennaisempaa ja mielenkiintoisempaa.
2. Hahmoni seuraavat minua kaikkialle, mutta minulla on
keinoni eksyttää ne väliaikaisesti. Kerron tästä joskus lisää.
3. Ärsytän kirjoitushermoani lukemalla. Outoa tässä on se,
että ulos tuleva teksti ei usein liity mitenkään eikä muistuta millään tavoin
sisään menevää tekstiä. Silti näiden välillä on ilman muuta seuraussuhde, ja
tekstiä virtaa helposti ulos heti lukemisen jälkeen. Paljastettakoon tässä,
että minulla on jemmassa pieni matkalaukullinen hankalasti saatavilla olevia
kirjoja kakkosromaanikässäriäni varten. Odottelevat siellä, että ykkönen tulee
ensin valmiiksi.
4. Minulla on jokaiselle pidemmälle tekstille määräämätön
määrä sisäkkäisiä kansioita ja tiedostoja, muistikirjoja ja -lappuja, sähköisiä
muistiinpanoja ja vielä kaiken päälle korkkitaulut, joihin hahmottelen juonenkulkuja.
Tämä kaaos ei ole hallitsematon, vaan minulle juuri se ainoa ja oikea
työskentelytapa.
5. Tarvitsen kirjoittamiseen hälyä ja hiljaisuutta. Kepeitä
ja lyhyitä tekstejä sekä ensimmäisiä versioita voin tehdä ihmisten keskellä tai
musiikin soidessa. Paikan ja ärsykeympäristön vaihtaminen auttaa saamaan kiinni
uusista tarinan mahdollisuuksista, mutta usein keskittyminen saattaa silti
hajota ulkopuolisen hälyn takia. Suurempaa keskittymistä vaativia tekstejä
varten ärsykkeitä on karsittava radikaalisti. Joskus jopa käytän yksin kotona
ollessani kuulosuojaimia, jotta saan kellon tikityksen, jääkaapin hurinan ja
naapureiden äänet suljettua tarinakuplani ulkopuolelle.
6. Olen kirjoittanut monta tekstiä yöllä sängyssä puhelimen
muistinpanoihin niin, että puhelimen näyttö on ainoa valonlähteeni. Kun olen
virallisesti nukkumassa, mielikuvitukseni lentää ja turha itsekritiikki on pois
pelistä. Näinä hetkinä ajatukseni on ihmeen kirkas siihen nähden, että pitäisi
nukkua.
7. Luulin vuosia, etten osaa kirjoittaa kuin kuivakkaa
asiatekstiä. Olin väärässä, sillä osaan kirjoittaa kaikenlaista tekstiä, eikä
asiankaan tarvitse olla kuivaa. Ihmiset ja tekstit ovat muuten siinä suhteessa
samanlaisia, että liika lokerointi on niille pahasta.
8. Pääsin sisään Turun yliopiston luovan kirjoittamisen
oppiaineeseen viidennellä yrittämällä. Tämä oli hyvä, sillä kasvoin ja kypsyin
kirjoittajana ja ihmisenä noiden vuosien aikana (hain ensimmäistä kertaa 2008
ja pääsin 2013). En olisi saanut opinnoista irti kaikkea sitä minkä sain, jos
olisin päässyt heti.
9. Saatan olla kuukauden kirjoittamatta sanaakaan, mutta
ajattelen silti tarinaani päivittäin. Sitten menen koneen ääreen ja rysäytän
kaiken kerralla tekstiksi. Joillekin asioille on sanat vasta hyvin
kypsyteltyinä. Toisaalta teen sanallistettavista kohdista paljon
muistiinpanoja, koska pääni vuotaa kuin seula.
10. Kuulun kirjoittajapiiriin, jonka nimi on Seula. Sitä ei
ole nimetty pääni mukaan.
Heitän haasteen eteenpäin kaikille kirjoittajille!
***
Kuvituksena matkalaukut, joissa säilytän sataa ja kymmentä muistilappua sekä kirjoitustöihini liittyviä kirjoja. Olen maalannut ne seinämaalilla valkoisiksi ja lätkinyt kylkiin kivoja kuvia. Ja jos joku nyt luuli, että kaikki kirjoitussäläni mahtuu näihin niin ei, ei todellakaan mahdu.
Matossa oli raitoja. Silmien alle ilmestyi vuoronperään vihreä ja harmaa entinen kalsarinlahje. Kun siirsin kerran kumpaakin polvea, vastaan tuli aina punainen tehosteraita. Ihan kuin Harrilla olisi ollut pelkkiä joulunvärisiä vaatteita. Vaan eipä ollut. Keltaiset, siniset ja vaikka minkä väriset mattorullat täyttivät joka nurkan. Helmi oli päättänyt paukutella koko vaatekaapillisen matoiksi.
– Mitä sä siellä konttaat? Helmi kysyi ovelta ja päästi kissan sylistään.
Kissan nimi oli Harri. Helmi oli ottanut pennun sen jälkeen, kun Harri oli lähtenyt toissakeväänä ovet paukkuen. Harri kuin Harri, se sanoi silloin. Ehdotin sille kaverin neuvona jotain toista nimeä, mutta ei se kuunnellut.
Helmin mattoihin oli kadonnut yhtä ja toista tavaraa. Olin hukannut jo ainakin kolme sukkaa, kahvimitan ja silmienrajauskynän. Helmiltä taas oli hävinnyt järki loimien sekaan.
Äkkiä kuristi. Niskaa poltti ja hiersi ja putosin naamalleni matolle. Kuului naps, kun ketju katkesi.
– Harri löysi sen, Helmi sanoi ylpeänä.
***
Haaveilen joskus kangaspuista. Ne täyttäisivät pienen kotini laidasta laitaan, ja pauke kävisi hermoille. Mutta ajatus on silti ihana! Olen julkaissut tekstin aiemmin yksityisellä Facebook-tililläni.
– En oo. Yhdeksällä kukalla näkee sulhasen, mut seitsemällä oikeen lottorivin. Kuka tarvii mitään sulhasta?
– Mä haluan.
– Katri hei. Haluaminen on eri asia kuin se, mitä sä tarviit. Kato
horsma. Käykö se?
– Mahtuu aika huonosti tyynyn alle, jos otat juuresta asti.
– Isot rahat vaatii isot kukat.
– Tolla ei saa kuin palautuspullorahoja.
– Eiku niitä saa pulloilla. Euro seitkyt. Tällä saa seittemänmiljoonaa.
– Mä saan molemmat, koska se uneen tuleva sulhanen on rikas.
– Mun rahat on sitten mun ja sun rahat… Ei oo sun. Katri, se on
olennaista, onko ne omia vai ei.
– Lottovoitto ei tee sulle lapsia. Kuka sua hoitaa, kun oot vanha?
– Hoitaja, jolle maksan palkkaa. Sun lapset kiertää maailmaa, koska mä
oon opettanut niille paremmat juhannustaiat.
– Emmi et oo tosissasi.
– Erittäin.
***
Näiden taikojen myötä ihanaa, turvallista ja raekuurotonta juhannusta joka lukijalle! Lottoamisen lisäksi nyt on hyvä hetki myös lukemiselle.
***
Ai niin, melkein unohtui. Tarina kertoo vielä, miten Emmille ja Katrille lopulta kävi. Emmin lottokupongissa oli yksi oikea numero, ja hän oli varma, että se johtui horsmankukasta. Katri löysi seuraavana syksynä sulhasen, mutta ei rikasta, eikä asialla ollut mitään tekemistä juhannustaikojen kanssa. Emmille tuli heinikossa koluamisesta allerginen reaktio ja Katrille kaksi punkkia.
Nyt he asuvat naapureina. Katrin vanhempi tytär lähettää matkoiltaan postikortteja, ja nuorempi käy sunnuntaisin tapaamassa Katria ja Emmiä. Emmi lottoaa edelleen joka lauantai.
Neiti T pakkasi huonekalunsa ja tavaransa muoviin. Ensin vain yhden lipaston, koska marmorikuvioinen muovi oli niin mukavan näköistä. Seuraavaksi hän muovitti ruokaryhmän ja keittiön kaapiston. Television kaukosäätimen nappuloita varten muoviin piti pistellä reikiä. Jalkalamppu oli aika haastava.
Neiti T oli ihastuksissaan. Kaikki tavarat sopivat yhteen. Marmorikuvio peitti ihanasti kolhiintuneet kulmat, astioiden säröt ja kulahtaneet kaakelit. Verhotankoon hän ripusti muovit taustapapereineen.
Neiti T oli sovittamassa marmorikuviosta muovia peilin kehyksiin, kun hän sattui katsomaan kuvaansa. Hän jähmettyi ja tuijotti. Neiti T ei sopinut itse ollenkaan huolella teippaamaansa sisustukseen. Asia järkytti häntä suuresti.
Neiti T leikkasi marmorikuvioisesta muovista suuren kaistaleen ja riisuutui. Hän kääntyili peilin edessä, sovitti muovia ja liimasi sen paikalleen. Se kupruili ja kiristi, teki liikkumisesta hankalaa. Neiti T kiskaisi muovin ihostaan niin, että kyyneleet nousivat silmiin.
Neiti T puki päälleen ja pakkasi laukkunsa. Hän muuttaisi pois, jotta sisustus pysyisi virheettömänä. Hän asetteli yli jääneet muovirullat kauniisti pöydälle ja astui ulos ovesta. Kadulla hän muisti, että jonkun pitäisi olla paikalla nostelemassa huonekaluja, jotta ne saisivat pohjan kautta ilmaa eivätkä homehtuisi. Hän palasi takaisin ja purki laukkunsa.
Neiti T katsoi peiliin. Hän haki pöydältä muovirullan, veti siitä suuren kaistaleen ja teippasi peilin umpeen.
***
Innostuin joskus leikkimään sisustusmuoveilla. Syntyi omannäköisen lipaston lisäksi tekstinpätkä neiti T:stä. Olen jakanut tekstin aiemmin yksityisellä Facebook-tililläni.
Käännä päätäsi. Kallista, vaikka niskanikaman ääni kantautuu
kalloa pitkin korviin ja saa ihokarvat hälytystilaan. Makaa lattialla ja
tuijota ylös. Näet pohjia ja alusia, pystyssä pitäviä näkymättömiä jalkoja.
Katossa kimaltaa hämähäkinverkko, joka on tavallisesti liian lähellä ollakseen
olemassa.
Siirrä kalusteita, joita ei ole tarkoitettu siirrettäviksi.
Pesukone on painava, työntäminen pingottaa koko kehon äärimmilleen. Hiki
pisaroi märkään pölyyn, joka paljastuu koneen alta. Pölystä on muodostunut
vuosien mittaan kuviollisia dyynejä, pieni katseilta piiloon jäänyt aavikko.
Olet harjannut joka päivä hampaasi sen vieressä tietämättä, että vasemman
takakulman dyyni muistuttaa ylähuulesi kaarta, jota tuijotat peilistä suu täynnä
vaahtoa.
Katso vanhaa pinnatuolia kuin näkisit sen ensimmäistä
kertaa. Katso joka puolelta. Pinnojen välissä lohkeaa maali, jonka alla lohkeaa
erivärinen maali. Puu on antanut periksi, viilto laajenee halkeamaksi, kapenee
taas viilloksi ja katoaa ennen jalan juurta. Pohjaan on piirretty väriliidulla.
Tuoli on istuttu pehmeälle kuopalle, se on mukautunut tehtäväänsä huomaamatta.
Kuvittele huoneeseen juhlat. Kuvittele riita. Kuvittele
menneiden ja tulevien asukkaiden aamupuurot, jouluateriat ja se hetki, kun
sukulaiset ovat tulleet tyhjentämään asuntoa edesmenneen jäljiltä. Kuvittele
rakastavaisten suudelma samassa kohtaa lattiaa, josta poliisi ja huoltomies
ovat löytäneet vainajan. Kuvittele lapsi osoittamassa sormella oravaa, joka
rapistaa ylös puuhun, joka kasvaa hautausmaan laidalla.
Merkitse muistiin havaintosi, ajatuksesi ja niistä
purkautuvat tunteet. Asetu kuvitteellisiin nahkoihin, kulje hahmosi vierellä.
Lohduta tarvittaessa, pelasta harkiten. Erota myötätunto säälistä, pahuus
inhimillisyydestä. Etsi syitä ja seurauksia.
Lähde ulos ja kohtaa maailma sellaisena kuin se on. Huomaat,
ettei se ole vapaa tarinoista, koska tosi ja kuviteltu ovat toistensa
sisaruksia ja peilikuvia. Olet opetellut katsomaan, etkä enää osaa muuta.
Sinusta on tullut kirjoittaja.
***
Tämä on Kuvittelupaikka, tekstejä purskahteleva todellisuuden tilke. Jatkossa on luvassa vaikka mitä jännittävää, joten kannattaa pysyä linjoilla.
Teknisestä avusta ja rohkaisevista keskusteluista kiitos kuuluu Frida Maria Pessille. Ilman häntä Kuvittelupaikka olisi jäänyt pöytälaatikkoon.
