Aihearkisto: Kirjoittaminen

Silminnäkijähavaintoja Veteen syntyneiden syntymästä

Rakastan rumia tarinoita, jotka on kerrottu kauniilla kielellä. Sellaisia, joissa on sopivassa suhteessa verta, epätoivoa, hulmuavia hiuksia ja puhdistavia juonenkäänteitä. Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on juuri sellainen tarina.

Palataan reilun vuoden taakse, elokuuhun 2018. Lueskelin silloin oman pienryhmäni tekstejä pian alkavaa Turun yliopiston luovan kirjoittamisen mestarikurssia varten. Akselin kässärin ensimmäisellä lehdellä havahduin.

”Tässäkin on Eeva.”

Olin vasta lisännyt omaan käsikirjoitukseeni kokonaisen uuden juonilinjan, jonka yhtenä henkilönä oli siilitukkainen ja omapäinen Eeva. Ja nyt huomasin, että Akselin päähenkilönä oli siilitukkainen ja omapäinen Eeva. Mutta vaikka eevoissamme oli paljon samaa, oli myös eroa. Heissä kummassakin näkyi oman kirjoittajansa kädenjälki.

Veteen syntyneet on kertomus Eevasta, joka saapuu pohjoiseen kotikyläänsä neljän vuoden poissaolon jälkeen. Siellä kaikki on muuttunut ja sittenkin ennallaan, eikä joki anna vieläkään kalaa. Eeva haluaa kostaa kokemansa vääryydet. Terävä raakuus ja usvainen myyttisyys sekoittuvat toisiinsa niin kuin ne voivat tehdä tarinassa, jossa yhdenlaista pääosaa näyttelee pyörteilevä koski.

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet, s. 21

Tempauduin tekstin vietäväksi heti ensilukemalla. Sama tapahtui kaikilla editointikierroksilla ja vielä sittenkin, kun sain valmiin kirjan käsiini, vaikka tunsin jo tarinan. Kävimme mestarikurssilla tämän(kin) tekstin tiimoilta monta hyvää keskustelua, ja oli hienoa seurata vierestä tarinan kehittymistä ja useita muodonmuutoksia. Tunnen suurta iloa ja ylpeyttä siitä, että sain seurata prosessia läheltä ja osallistua siihen.

Tämä tarina on upea, raastava ja pakahduttava. Lukekaa se.

Entä miten omalle Eevalleni kävi? Hän oli niin pitelemätön, että karkasi koko kässäristä. Hänellä on nyt kokonaan oma teksti.

***

Viime hetken vinkki: Akseli Heikkilä on mukana Turun kirjamessujen lauantaissa 5.10. Häntä haastatellaan yhdessä kirjailija Jussi Sudenlehden kanssa 2. kerroksen Einossa klo 13.20–13.50.

Kässärini päähenkilö Maria vieraana Kuvitteluperjantai-podcastin kolmosjaksossa

Kuvitteluperjantai-podcastin jakso 3 on ilmestynyt. Tällä kertaa aiheena ovat tarinoiden henkilöhahmot. Jaksossa vierailee Maria, joka on yksi romaanikässärini päähenkilöistä. Tämä on hänen ensimmäinen julkinen esiintymisensä. Käytöksestä päätellen häntä ärsyttää, että puhun hänestä hahmona ja sensuroin hänen sanomisiaan.

Puhumme lisäksi Rauhan kanssa siitä, miten synnytämme uudet henkilöhahmot, ja mistä niiden piirteet tulevat. Käy ilmi, että olemme tässäkin hyvin erilaisia tekijöitä, ja että eri hahmojen syntyprosessit poikkeavat suuresti toisistaan. Puhumme hahmojen nimistä ja ulkoisista piirteistä sekä siitä, miten hahmojen ajatukset näkyvät valmiissa tekstissä.

Olemme molemmat joutuneet hahmoja rakennellessamme moraalisten ongelmien eteen sen suhteen, paljonko piirteitä ja ominaisuuksia on sopivaa lainata oikeilta ihmisiltä. Kuuntele, mihin lopputulokseen olemme pohdinnoissamme päätyneet.

Pääset kuuntelemaan uuden jakson tästä!

Päiväkirjamerkintöjä kahden vuoden takaa

Sisältövaroitus: Teksti saattaa järkyttää herkimpiä lukijoita.

17.8.2017

Kaupunki on värikäs, lempeä ja ystävällinen.

Rakastan Taiteiden yötä. Se on minulle loppukesän erityisimpiä tapahtumia. Kirjallisuus, kuvataide, tanssi ja teatteri ovat yhden illan niin esillä ja saatavilla, että se saa minut leijumaan.

Ihana on myös Taiteiden yön henki, ihmiset ovat silloin jotenkin välittömämpiä ja lähempänä toisiaan. Lähden useimpina vuosina liikkeelle yksin, mutta jossain vaiheessa törmään aina tuttuihin. Silloin jommallakummalla on jo tiedossa jokin huikea taideasia, joka on ehdottomasti nähtävä. Taiteiden yössä soi tehokas puskaradio.

Tänä vuonna jaamme tekstejä baarin nurkassa osana Kapustarinta Ry:n Tekstibaari-hanketta. Ne on kerätty kirjoituskilpailulla ja ne tulostetaan kuittitulostimella yleisön hyppysiin. Näemme koko illan hämmästyneitä, innostuneita ja iloisia ilmeitä.

Tekstibaarin sulkeuduttua kierrämme taidegallerioita ja kuplimme nauravina pitkin jokirantaa. Ohitamme Tuomiokirkon, minulla on kiire teatterille katsomaan improa.

Myöhemmin yöllä kuulen, että eräs ystävistäni on rakastunut. Hän hehkuu ja hymyilee. Onni tarttuu minuun, lepatan.

18.8.2017

Seison marketissa paprika toisessa ja kirsikkatomaattirasia toisessa kädessäni. En osaa päättää, kumman ostaisin. Mietin tosissani, päätös tuntuu tärkeältä.

En vielä tiedä, että siinä miettiessäni kaupunki on muuttunut pelottavaksi ja uhkaavaksi. Muutos on tapahtunut Kauppatorilla, kahden ja puolen kilometrin päässä marketista, jossa kaikki tekevät ostoksiaan kuin minä tahansa perjantai-iltapäivänä.

Kotiin tullessani huomaan kummalliset somepäivitykset. Huolestun ja hätäännyn. Luen uutiset. Yritän päätellä mahdottomia. Eihän minulla ole hajuakaan, ketkä tärkeistä ihmisistäni ovat turvassa ja ketkä vaarassa, kun en edes oikein tiedä, mitä on tapahtunut ja missä. Kukaan ei tiedä.

Kun paikka tarkentuu, en osaa vieläkään laskea tuntemiani ihmisiä, jotka liikkuvat Kauppatorilla päivittäin. Mehän käymme kaikki siellä koko ajan, minäkin viimeksi edellisenä iltana. Facebook pumppaa elossaoloviestejä kuin kaulavaltimo, ja huokaan jokaisen kohdalla erikseen helpotuksesta. Ilmoittaudun itsekin elävien kirjoihin.

Illalla nukkumaan mennessäni huomaan, että olen laittanut ulko-oven turvaketjun kiinni tiedostamattani. En muista siitä mitään.

19.8.2017

Viha leviää ulkona kuin tartuntatauti. En uskalla lähteä kotoani. Tuijotan koko päivän tyhjyyteen uutisvirran läpi.

20.8.2017

Riuhdon itseni pihalle väkisin. Ulko-oven kynnys kasvaa sykäyksittäin hengitykseni tahdissa, ja se on ylitettävä nyt, kun pääsen vielä kiipeämään sen yli.

En ole menossa Kauppatorille, mutta jalkani vievät minut sinne. Ne haluavat näyttää mielelleni, että tästä on kuljettu kymmenen vuoden ajan ja kuljetaan jatkossakin. Yritän kävellä normaalisti, mutta vilkuilen vähän väliä taakseni.

Tori on täynnä ihmisiä, poliiseja ja kynttilöitä. Surevien ihmisten joukossa on niin turvallista ja lohdullista, että jään paikoilleni tunniksi. Viereeni kynttilämeren äärelle pysähtyy joku, jolla on sylissään pieni, pörheäkarvainen ja suurisilmäinen koiranpentu. Vähän matkan päässä äiti selittää lapselleen kuolemaa niin totuudenmukaisesti ja samalla kauniisti, että ihailen sitä hiljaa mielessäni. Monet itkevät.

Käyn katsomassa jokea ja kirkkoa. Minun on tarkistettava, että ne ovat edelleen omilla paikoillaan. Ovat, onneksi.

Palaan kynttilöiden ääreen toiseksi tunniksi ja huomaan, että pahuuden lisäksi on tapahtunut muutakin. Vaikka ihmisiä on paljon, kukaan ei töni ketään. Tuntemattomien kynttilöitä sytytetään ja liekkien ympärille ilmestyy tuulelta suojaavia käsiä. Ihmisille on yhtäkkiä valjennut, että olemme yhdessä tässä kaupungissa. Tämä yhdistää meitä vielä tiiviimmin kuin kaikki kauneus Taiteiden yönä.

Kotimatkalla en enää vilkuile taakseni.

22.8.2017

Olen mennyt tanssitunnille, tehnyt tiistaista tavallisen. Kävelen iltahämärässä kohti keskustaa ja ainoaa apteekkia, joka on tähän aikaan vielä auki. Varoittamatta taakseni tullut poliisiauto alkaa ulvoa suoraa huutoa ja pyyhkäisee ohitseni toria kohti. Jähmetyn, lakkaan hengittämästä. Jalat eivät kanna. Horjun paikallani ja etsin tasapainoa.

Äkkiä alkaa suututtaa. Minähän kävelen kadulla siellä ja silloin, kun minä haluan kävellä kadulla. Sitä ei kukaan päätä puolestani. Sanon pari rumaa sanaa ja jatkan huterin jaloin matkaani. Kun astun ulos apteekista, näen taas torilla loimottavan kynttilämeren.

24.8.2017

Kuljen puolijuoksua sulkeutumassa olevaan kirjastoon. Matkalla minuun läikähtää onni, jonka olen kuvitellut lähteneen lopullisesti itsestäni ja tästä kaupungista. Yhdistän tunteen päässäni vellovaan ajatukseen: oma vereni virtaa omassa ruumiissani juuri niin kuin sen kuuluu virrata, ja kaikki rakkaani ovat elossa.

Katselen ympärilleni ja läikähtelen lisää. Nuoret miehet harjoittelevat jongleerausta kirjaston rappusilla. Kadunkulmaan pysähtynyt nuoripari syö yhteistä patonkia. Paksu labradorinnoutaja on parkkeerannut itsensä pitserian avoimen oven eteen ja vähät välittää emäntänsä kutsuista jatkaa matkaa. Samea jokivesi ui kohti merta. Tämä vanha, monesta selvinnyt kaupunki jatkaa elämäänsä. Kaikesta huolimatta.

Kaksi näkökulmaa

Sain antaa vasikalle nimen. Siitä tuli Vattu.

Naamani oli marjoista punaisenkirjava ja joka paikka täynnä naarmuja. Vadelmapensaiden alla oli hyviä piilopaikkoja. Vattu ei päässyt niihin, sillä oli liian pitkät jalat eikä se osannut olla hiljaa. Sitä paitsi sitä pidettiin lehmien kanssa aidan takana.

Pensaat rehottivat pitkin tienpieliä. Eno katkoi oksia, etteivät ne olisi naarmuttaneet autojen kylkiä. Autot olivat sille kamalan tärkeitä.

Eno istui rappusilla kämmen ojossa ja kirosi joka kerta, kun kiskaisi piikin ulos isoilla pihdeillä. Täti kävi välillä kiroamassa sille ikkunasta, että älä kiroa kun lapsi kuulee. Osasin takaperinkin kaikki sanat, joita ei saanut sanoa.

Vattu kasvoi isoksi ennen minua. Sitä ei näkynyt sen kesän jälkeen.

***

Naapurissa juhlittiin. Lehmä oli laskenut läjän niiden juurelle. Vieressä saimme tyytyä ojaveteen.

Eikä siinä kaikki. Aina sai pelätä oksien puolesta. Että jos oli sattunut kasvamaan väärään paikkaan, ja kohdalle osui se pölyn peittämä kolisija. Kuului raapiva ääni, heilautti, pyörrytti. Ihminen astui ulos ja tuli repimään oksia. Katkaisi. Kitukasvuiset kaverit lensivät mäkeen.

Onneksi olin kasvanut pellon puolelle, vaikka lannalla elävä naapuripuskalainen keikkuikin ärsyttävästi naaman edessä, punoitti ja tirskui. Täältä ihminen ei kiskonut, ei uskaltanut piikikkäiden oksien sekaan.

Kaikki oli hyvin, kunnes ihmisenalku osui paikalle. Se kahisteli, risautteli ja tökki. Tunki oksien väliin. Otti pullean tirskujan ja työnsi suuhunsa. Laskeutui kyykkyyn alapuolelleni. Katsoin, kun se purki rasiasta pikkutavaroita pensaan juurelle. En ymmärtänyt, miksi meitä piti lannoittaa värikkäällä muovilla, kun vähän matkan päässä haisi ratkaisu.

Ihmisenalku nousi pystyyn ja napsi kitaansa muita ympäriltäni. Vapisin. Kun kaikki muut olivat kadonneet, sen tahmaiset sormet tarttuivat minuun. Varresta irtoaminen nipisti ikävästi, mutta sen olisin vielä kestänyt. Ihmisenalku heitti minut suoraan hampaidensa väliin ja puri.

***

Olen julkaissut tekstit aiemmin yksityisellä Facebook-tililläni.

Ensimmäinen teatterikäsikirjoitukseni ensi-illassa keväällä 2020

Kauppakorkeakoulussa opiskeleva ystävä: ”Voisit käsikirjoittaa Kauppiksen speksin.”

Minä: ”Humanisti-kauppisspeksi, hehehe.”

Ystävä seuraavana päivänä: ”Ei sattuisi ihan oikeasti kiinnostamaan käsikirjoittaminen?”

Olen pihistellyt suuria uutisia ja vihjaillut niistä vain hieman siellä täällä. Nyt on aika kertoa, mitä tässä oikein ollaan puuhaamassa. Asia on todellakin niin, että kirjoitan parhaillaan ensimmäistä teatterikäsikirjoitustani, vuoden 2020 TuKY-speksiä. Teen sitä kolmen hengen tiimissä, johon kuuluvat lisäkseni huiman taitavat Kalle Lintunen ja Frida Maria Pessi. He molemmat ovat Turun yliopiston luovan kirjoittamisen kasvatteja, kuten minäkin.

Tässä vaiheessa tiimimme on saanut kasaan pätevän näköisen käsikirjoituksen rungon, jonka päälle on hyvä syksyn hämärtyessä kirjoittaa dialogia. Ryhmä toimii loistavasti yhteen: ideat ja huumori lentävät palavereissamme siihen malliin, että se näkyy varmasti myös lopullisessa tuotoksessa. Homma on kepeää leikkiä, mutta olemme samalla äärimmäisen tosissamme. Tavoitteenamme ei ole enempää eikä vähempää kuin kirjoittaa kaikkien aikojen paras speksi.

Olen aina rakastanut sekä kirjoittamista että teatteria. Olen aiemmin kirjoittanut teatteriarvioita Kaarina-lehteen ja Kaarinan Uutisiin (nyk. Seutu-Sanomat). Jälkimmäisen mediapalstalla minulla oli vuosina 2010–2011 oma teatterikolumni. Olen opiskellut käsikirjoittamista yliopistossa luovan kirjoittamisen puolella ja käynyt mediatutkimuksen teatterikurssit, joilla harjoitellaan teatteriesitysten analysointia. Lavallekin olen uskaltautunut pienimuotoisesti, sillä olen harrastanut improvisaatiota vuodesta 2015.

Projekti on minulle, edellä luettelemistani huolimatta tai juuri niiden takia, merkittävä uusi aluevaltaus. Opiskeluaikoina koin käsikirjoittamisen kirjoittamisen lajeista kaikkein vaikeimmaksi. Ehkä syynä oli kontrollintarve, sillä siinä missä proosankirjoittaja saa päättää teoksestaan alusta loppuun itse, näytelmäkäsikirjoitukseen elämän puhaltavat lopulta ihan muut tekijät: ohjaaja, näyttelijät ja koko muu näytelmän työryhmä. Olen mahdollisesti oppinut päästämään irti, koska nyt lopputulos ei huoleta minua tippaakaan. Tiedän, että tästä speksistä tulee hyvä nimenomaan yhteistyön ansiosta. En malta odottaa, että tekstimme herää lavalla eloon.

Tämä on niin huikeaa, ettei mitään järkeä!

Ai niin, tämä oli vasta paljastus 2 / 3. Yksi suuri salaisuus on vielä kertomatta!

Kuvassa kässärityöryhmä, joka on niin häikäistynyt oman tekstinsä upeudesta, että joutuu kirjoittamaan aurinkolasit päässä.

Omannäköinen korkkitaulu eli kaoottisen kirjoittajan askarteluvinkki

Olen vihjaillut Kuvittelupaikan Instagram-tilillä yhtä sun toista. Jokin aika sitten julkaisin kuvan, jossa kaksi kukallista kangaspakkaa pötkötti parvekepöydällä maalipurkin vieressä. Nyt kerron, mistä siinä oli kyse.

Ihailen kirjoittajia, jotka aloittavat alusta ja lopettavat loppuun. He pitävät kaikkia lankoja tyynesti käsissään ja tarina etenee loogisesti kuin juna kiskoilla (huono vertaus, tiedän). Yritin pitkään tulla sellaiseksi kirjoittajaksi, mutta lopulta oli hyväksyttävä tosiasiat. Minun tarinani hahmottuvat täysin sattumanvaraisesti, kirkastuvat vähitellen sieltä täältä kuin iso palapeli. Luvut lisääntyvät jakaantumalla kahtia ja taas kahtia, sulautuvat toisiinsa ja pomppivat tarpeen mukaan toistensa yli. Enkä näe mieltä juuttua tuskailemaan alun kanssa, jos loppukohtaus kulkee.

Samanlainen hallittu kaaos toistuu työvälineissäni, ja sekin on osoittautunut minulle luontevimmaksi tavaksi tehdä. Kerroin Kymmenen outoa faktaa -tekstissä, että käytän jokaiseen pidempään tekstiin jos jonkinlaista muistikirjaa ja -lappua. Mainitsin myös korkkitaulut, joihin hahmottelen tarinan kaaria ja juonenkulkuja.

Käytännössä rakennan tarinapalapeliä korkkitaululle niin, että kirjoitan jokaisen luvun olennaiset asiat omalle paperilapulleen ja kokeilen lappuja taululla eri järjestyksiin. Saman voisi tietenkin tehdä sähköisesti vaikka tavallisessa tekstitiedostossa. En kuitenkaan hahmota koko tarinan rakennetta näytöltä, sillä osa siitä on väistämättä piilossa. Lisäksi käsin tekemisessä on omanlaisensa tuntu, jota en saavuta tietokoneen ääressä. Yksinkertaisuudessaan nautin tarinan sommittelusta enemmän tällä tavoin tehden. Kun tunnen työni sormenpäissäni, saan myös ideoita, joita en olisi koskaan saanut pelkkää näyttöä tuijottamalla.

Olen pärjännyt tähän saakka yhdellä korkkitaululla, mutta lopulta kävi niin, että se ei enää riittänyt. Tarinani luvut jakaantuivat yhä uusiksi tarpeellisten lukujen aihioiksi, ja taulun laidat tulivat vastaan. Oli siis tarpeen hankkia pari samanlaista lisää.

Romaanikäsikirjoituksen tekeminen on pitkä, kaikessa ihanuudessaan paikoin hankala ja takkuinenkin prosessi. Jokaisella kirjoittajalla on omat tapansa keventää sitä, ja yksi omistani on hankkia hommaan mieleiset työvälineet. Siksi tein uusille korkkitauluille pienen kohennuksen ennen käyttöön ottamista. Vihreäkehyksinen ananaskuvioinen taulu minulla oli jo ennestään.

Jaan tässä kaksi vaihtoehtoista ohjetta korkkitaulun kasvojenkohotukseen. Kangaskuoseja ja erivärisiä maaleja on loputtomasti, joten taulusta saa tehtyä melkein millaisen tahansa. Idea ei ole omani, mutta minulla ei ole enää muistikuvaa, mistä olen sen poiminut. Olen tehnyt ensimmäisen vastaavan jo varhaisteininä huoneeni seinälle.

Ensimmäinen tapa, jossa korkkitaulu puretaan osiin

Tarvitset tähän versioon korkkitaulun, akryylimaalia tai muuta puulle soveltuvaa maalia, kaksi kertaa taulun kokoisen palan puuvillakangasta (paitsi jos pidät taulua pysyvästi seinällä, riittää tietenkin vain yhden puolen peittäminen) ja puuliimaa. Työvälineiksi tarvitset puukon, pihdit, (paperi)veitsen, siveltimen, silitysraudan ja jonkin alustan, jolle maali ja liima saavat roiskua. Kuten kuvista näkyy, minä teen nämä hommat maton ja parketin päällä, mutta en missään nimessä suosittele sitä.

Tein näin, ohje on tietenkin sovellettavissa:

1. Irrotin ensin kehykset korkkitaulujen ympäriltä. Avasin kehyksen yhden kulman kiinnitykset puukon ja pihtien avulla kehystä taivutellen niin, että sain ujutettua taulun ulos. Omat tauluni ovat Biltemasta ja niissä oli kiinnikkeinä kahta rimaa yhdistävät, puun sisään upotetut metallinkappaleet, jotka piti irrottaa pihdeillä vääntelemällä. Tässä on hyvä varoa rikkomasta korkkiosaa, sillä se on herkkä kolhuille. Myös omien sormien rikkomista kannattaa välttää, kun sohii puukolla. Ei haittaa, jos muut kulmat aukeavat tässä vaiheessa liitoksistaan. Ne voi liimata lopuksi kasaan.

2. Seuraavaksi maalasin kehykset. Valitsin väreiksi keltaisen ja valkoisen sen perusteella, mitä sattui kaapista löytymään, mutta kannattaa tietysti valita kankaaseen sointuva väri. Akryylimaalia voi vedellä muutaman kerroksen riippuen siitä, millaisen pinnan haluaa. Halusin peittävää mutta eläväistä, ja taisin maalata kumpaankin kehykseen neljä kerrosta.

3. Sitten leikkasin kummastakin kankaasta kaksi aavistuksen kehyksettömän taulun kokoa suurempaa palasta ja silitin ne. Kiinnitin ne tauluihin molemmin puolin muutamalla liimatipalla, jotka jäävät lopullisessa taulussa kehyksen sisään. Kiinnitys ei kuitenkaan ole välttämätöntä, koska kehys puristaa kankaan reunoja niin, että se pysyy paikallaan. Liimaa kannattaa käyttää hyvin säästeliäästi, koska kangas liikkuu seuraavassa vaiheessa hiukan ja voi jäädä liiman takia rypyille. Liimausvaiheessa kannattaa myös olla tarkkana kankaan kuvion kanssa. Helposti käy niin, että kuvio menee taulun toisella puolella ylösalaisin toiseen nähden.

4. Kun maali ja mahdollinen liima ovat kuivuneet, on aika taiteilla kehys takaisin taulun ympärille. Taitoin kankaan reunaa taulun reunan yli ujuttaessani taulua kehykseen, jotta se lukkiutuisi paikoilleen. Täysin kohdalleen sitä on tässä vaiheessa hankala saada, joten osa reunoista pursuili vielä kehyksen alta.

5. Huomasin, että en saa mitenkään metallinpaloja takaisin omille paikoilleen, joten viskasin ne metallinkeräykseen ja tursotin tilalle reippaasti liimaa (kuitenkin niin, ettei pursuile). Puristin puoliskot yhteen ja annoin kuivua.

6. Työnsin paperiveitsen kärjellä kankaan lerpottavat reunat kehyksen sisään. Tähän käy tavallinenkin veitsi, koska hommaan tarvitaan enemmän litteyttä kuin terävyyttä.

7. Sitten otin lippulappuset, kynän ja kasan karttaneuloja käden ulottuville ja ryhdyin töihin. Tästä vaiheesta ei luonnollisestikaan ole kuvaa, etten pilaa kenenkään tulevaa lukuiloa paljastamalla juonenkäänteitä.

Toinen tapa, joka on ensimmäistä helpompi ja nopeampi

Taulun voi tuunata myös hieman oikaisten purkamatta sitä. Tällä tavalla tehden kangas ei taitu taulun reunan yli levyn päätyyn, jolloin se voi irrota käytössä helpommin. Aika hyvin se kuitenkin puristuu taulun sisuksiin näinkin. Tästä tavasta minulla ei ole kuvia, koska tein omani tällä kertaa ensimmäisellä tavalla.

Tarvitset korkkitaulun, (akryyli)maalia ja kangasta. Työvälineiksi tarvitset siveltimen, maalarinteippiä, (paperi)veitsen ja silitysraudan. Tee näin:

1. Suojaa taulu kehyksen läheisyydestä maalarinteipillä. Maalaa kehys.

2. Leikkaa kankaasta kaksi vähän taulun kokoa isompaa palaa ja silitä ne.

3. Poista teipit kuivuneesta taulusta. Tunge kankaan reunat kehyksen alle veistä apuna käyttäen. Käännä taulu ja tee samoin toiselle kangaspalalle.

4. Valmis!

Näitä kolmea taulua käyttäessäni tajusin, että kässärissäni on näillä näkymin neljä osaa. Edessä saattaa olla siis olla vielä neljännen taulun hankinta, jotta saan jokaisen osan siististi omalle taululleen.

Kymmenen outoa faktaa minusta kirjoittajana

Perjantaipainos-blogin Frida kertoi toukokuussa kymmenen erikoista faktaa omasta kirjoittamisestaan, ja haastoi kirjoittavat tuttunsa tekemään saman. Nyt on (vihdoin) aika tarttua haasteeseen ja tehdä oma listani. Tällainen siitä tuli:

1. Rakastan velloa hahmojeni ajatuksissa ja miettiä, miksi ne tekevät niin kuin tekevät. Se on minusta usein tekemistä olennaisempaa ja mielenkiintoisempaa.

2. Hahmoni seuraavat minua kaikkialle, mutta minulla on keinoni eksyttää ne väliaikaisesti. Kerron tästä joskus lisää.

3. Ärsytän kirjoitushermoani lukemalla. Outoa tässä on se, että ulos tuleva teksti ei usein liity mitenkään eikä muistuta millään tavoin sisään menevää tekstiä. Silti näiden välillä on ilman muuta seuraussuhde, ja tekstiä virtaa helposti ulos heti lukemisen jälkeen. Paljastettakoon tässä, että minulla on jemmassa pieni matkalaukullinen hankalasti saatavilla olevia kirjoja kakkosromaanikässäriäni varten. Odottelevat siellä, että ykkönen tulee ensin valmiiksi.

4. Minulla on jokaiselle pidemmälle tekstille määräämätön määrä sisäkkäisiä kansioita ja tiedostoja, muistikirjoja ja -lappuja, sähköisiä muistiinpanoja ja vielä kaiken päälle korkkitaulut, joihin hahmottelen juonenkulkuja. Tämä kaaos ei ole hallitsematon, vaan minulle juuri se ainoa ja oikea työskentelytapa.

5. Tarvitsen kirjoittamiseen hälyä ja hiljaisuutta. Kepeitä ja lyhyitä tekstejä sekä ensimmäisiä versioita voin tehdä ihmisten keskellä tai musiikin soidessa. Paikan ja ärsykeympäristön vaihtaminen auttaa saamaan kiinni uusista tarinan mahdollisuuksista, mutta usein keskittyminen saattaa silti hajota ulkopuolisen hälyn takia. Suurempaa keskittymistä vaativia tekstejä varten ärsykkeitä on karsittava radikaalisti. Joskus jopa käytän yksin kotona ollessani kuulosuojaimia, jotta saan kellon tikityksen, jääkaapin hurinan ja naapureiden äänet suljettua tarinakuplani ulkopuolelle.

6. Olen kirjoittanut monta tekstiä yöllä sängyssä puhelimen muistinpanoihin niin, että puhelimen näyttö on ainoa valonlähteeni. Kun olen virallisesti nukkumassa, mielikuvitukseni lentää ja turha itsekritiikki on pois pelistä. Näinä hetkinä ajatukseni on ihmeen kirkas siihen nähden, että pitäisi nukkua.

7. Luulin vuosia, etten osaa kirjoittaa kuin kuivakkaa asiatekstiä. Olin väärässä, sillä osaan kirjoittaa kaikenlaista tekstiä, eikä asiankaan tarvitse olla kuivaa. Ihmiset ja tekstit ovat muuten siinä suhteessa samanlaisia, että liika lokerointi on niille pahasta.

8. Pääsin sisään Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineeseen viidennellä yrittämällä. Tämä oli hyvä, sillä kasvoin ja kypsyin kirjoittajana ja ihmisenä noiden vuosien aikana (hain ensimmäistä kertaa 2008 ja pääsin 2013). En olisi saanut opinnoista irti kaikkea sitä minkä sain, jos olisin päässyt heti.

9. Saatan olla kuukauden kirjoittamatta sanaakaan, mutta ajattelen silti tarinaani päivittäin. Sitten menen koneen ääreen ja rysäytän kaiken kerralla tekstiksi. Joillekin asioille on sanat vasta hyvin kypsyteltyinä. Toisaalta teen sanallistettavista kohdista paljon muistiinpanoja, koska pääni vuotaa kuin seula.

10. Kuulun kirjoittajapiiriin, jonka nimi on Seula. Sitä ei ole nimetty pääni mukaan.

Heitän haasteen eteenpäin kaikille kirjoittajille!

***

Kuvituksena matkalaukut, joissa säilytän sataa ja kymmentä muistilappua sekä kirjoitustöihini liittyviä kirjoja. Olen maalannut ne seinämaalilla valkoisiksi ja lätkinyt kylkiin kivoja kuvia. Ja jos joku nyt luuli, että kaikki kirjoitussäläni mahtuu näihin niin ei, ei todellakaan mahdu.

Kuva-arvoitus

Mitä näen tässä kuvassa?

yksisuuntaisen tien
kaksisuuntaisen tien
kahdeksan kaistaa ja koulutaksin
kesiä syksyjä talvia keväitä
eksyneitä turisteja ja lumiauran
kaksi hirveä keskellä tietä
lakkiaispäivänä
kun olin jo lähdössä
enkä koskaan aikonut palata

Olen kirjoittanut paljon lapsuuteni maisemiin. Ne ovat kaikki yksityisiä tekstejä. Aion vielä joskus kirjoittaa tähän paikkaan sellaistakin, minkä voin jakaa muille.

Harri

Matossa oli raitoja. Silmien alle ilmestyi vuoronperään vihreä ja harmaa entinen kalsarinlahje. Kun siirsin kerran kumpaakin polvea, vastaan tuli aina punainen tehosteraita. Ihan kuin Harrilla olisi ollut pelkkiä joulunvärisiä vaatteita. Vaan eipä ollut. Keltaiset, siniset ja vaikka minkä väriset mattorullat täyttivät joka nurkan. Helmi oli päättänyt paukutella koko vaatekaapillisen matoiksi.

– Mitä sä siellä konttaat? Helmi kysyi ovelta ja päästi kissan sylistään.

Kissan nimi oli Harri. Helmi oli ottanut pennun sen jälkeen, kun Harri oli lähtenyt toissakeväänä ovet paukkuen. Harri kuin Harri, se sanoi silloin. Ehdotin sille kaverin neuvona jotain toista nimeä, mutta ei se kuunnellut.

– Oot kutonut mun kaulaketjun johonkin, ähkin lattialta. Kissa-Harri työnsi naamansa poskeeni.

Helmin mattoihin oli kadonnut yhtä ja toista tavaraa. Olin hukannut jo ainakin kolme sukkaa, kahvimitan ja silmienrajauskynän. Helmiltä taas oli hävinnyt järki loimien sekaan.

Äkkiä kuristi. Niskaa poltti ja hiersi ja putosin naamalleni matolle. Kuului naps, kun ketju katkesi.

– Harri löysi sen, Helmi sanoi ylpeänä.

***

Haaveilen joskus kangaspuista. Ne täyttäisivät pienen kotini laidasta laitaan, ja pauke kävisi hermoille. Mutta ajatus on silti ihana! Olen julkaissut tekstin aiemmin yksityisellä Facebook-tililläni.

Paremmat juhannustaiat

– Sä oot Emmi mahdoton.

– En oo. Yhdeksällä kukalla näkee sulhasen, mut seitsemällä oikeen lottorivin. Kuka tarvii mitään sulhasta?

– Mä haluan.

– Katri hei. Haluaminen on eri asia kuin se, mitä sä tarviit. Kato horsma. Käykö se?

– Mahtuu aika huonosti tyynyn alle, jos otat juuresta asti.

– Isot rahat vaatii isot kukat.

– Tolla ei saa kuin palautuspullorahoja.

– Eiku niitä saa pulloilla. Euro seitkyt. Tällä saa seittemänmiljoonaa.

– Mä saan molemmat, koska se uneen tuleva sulhanen on rikas.

– Mun rahat on sitten mun ja sun rahat… Ei oo sun. Katri, se on olennaista, onko ne omia vai ei.

– Lottovoitto ei tee sulle lapsia. Kuka sua hoitaa, kun oot vanha?

– Hoitaja, jolle maksan palkkaa. Sun lapset kiertää maailmaa, koska mä oon opettanut niille paremmat juhannustaiat.

– Emmi et oo tosissasi.

– Erittäin.

***

Näiden taikojen myötä ihanaa, turvallista ja raekuurotonta juhannusta joka lukijalle! Lottoamisen lisäksi nyt on hyvä hetki myös lukemiselle.

***

Ai niin, melkein unohtui. Tarina kertoo vielä, miten Emmille ja Katrille lopulta kävi. Emmin lottokupongissa oli yksi oikea numero, ja hän oli varma, että se johtui horsmankukasta. Katri löysi seuraavana syksynä sulhasen, mutta ei rikasta, eikä asialla ollut mitään tekemistä juhannustaikojen kanssa. Emmille tuli heinikossa koluamisesta allerginen reaktio ja Katrille kaksi punkkia.

Nyt he asuvat naapureina. Katrin vanhempi tytär lähettää matkoiltaan postikortteja, ja nuorempi käy sunnuntaisin tapaamassa Katria ja Emmiä. Emmi lottoaa edelleen joka lauantai.