Päiväkirjamerkintöjä kahden vuoden takaa

Sisältövaroitus: Teksti saattaa järkyttää herkimpiä lukijoita.

17.8.2017

Kaupunki on värikäs, lempeä ja ystävällinen.

Rakastan Taiteiden yötä. Se on minulle loppukesän erityisimpiä tapahtumia. Kirjallisuus, kuvataide, tanssi ja teatteri ovat yhden illan niin esillä ja saatavilla, että se saa minut leijumaan.

Ihana on myös Taiteiden yön henki, ihmiset ovat silloin jotenkin välittömämpiä ja lähempänä toisiaan. Lähden useimpina vuosina liikkeelle yksin, mutta jossain vaiheessa törmään aina tuttuihin. Silloin jommallakummalla on jo tiedossa jokin huikea taideasia, joka on ehdottomasti nähtävä. Taiteiden yössä soi tehokas puskaradio.

Tänä vuonna jaamme tekstejä baarin nurkassa osana Kapustarinta Ry:n Tekstibaari-hanketta. Ne on kerätty kirjoituskilpailulla ja ne tulostetaan kuittitulostimella yleisön hyppysiin. Näemme koko illan hämmästyneitä, innostuneita ja iloisia ilmeitä.

Tekstibaarin sulkeuduttua kierrämme taidegallerioita ja kuplimme nauravina pitkin jokirantaa. Ohitamme Tuomiokirkon, minulla on kiire teatterille katsomaan improa.

Myöhemmin yöllä kuulen, että eräs ystävistäni on rakastunut. Hän hehkuu ja hymyilee. Onni tarttuu minuun, lepatan.

18.8.2017

Seison marketissa paprika toisessa ja kirsikkatomaattirasia toisessa kädessäni. En osaa päättää, kumman ostaisin. Mietin tosissani, päätös tuntuu tärkeältä.

En vielä tiedä, että siinä miettiessäni kaupunki on muuttunut pelottavaksi ja uhkaavaksi. Muutos on tapahtunut Kauppatorilla, kahden ja puolen kilometrin päässä marketista, jossa kaikki tekevät ostoksiaan kuin minä tahansa perjantai-iltapäivänä.

Kotiin tullessani huomaan kummalliset somepäivitykset. Huolestun ja hätäännyn. Luen uutiset. Yritän päätellä mahdottomia. Eihän minulla ole hajuakaan, ketkä tärkeistä ihmisistäni ovat turvassa ja ketkä vaarassa, kun en edes oikein tiedä, mitä on tapahtunut ja missä. Kukaan ei tiedä.

Kun paikka tarkentuu, en osaa vieläkään laskea tuntemiani ihmisiä, jotka liikkuvat Kauppatorilla päivittäin. Mehän käymme kaikki siellä koko ajan, minäkin viimeksi edellisenä iltana. Facebook pumppaa elossaoloviestejä kuin kaulavaltimo, ja huokaan jokaisen kohdalla erikseen helpotuksesta. Ilmoittaudun itsekin elävien kirjoihin.

Illalla nukkumaan mennessäni huomaan, että olen laittanut ulko-oven turvaketjun kiinni tiedostamattani. En muista siitä mitään.

19.8.2017

Viha leviää ulkona kuin tartuntatauti. En uskalla lähteä kotoani. Tuijotan koko päivän tyhjyyteen uutisvirran läpi.

20.8.2017

Riuhdon itseni pihalle väkisin. Ulko-oven kynnys kasvaa sykäyksittäin hengitykseni tahdissa, ja se on ylitettävä nyt, kun pääsen vielä kiipeämään sen yli.

En ole menossa Kauppatorille, mutta jalkani vievät minut sinne. Ne haluavat näyttää mielelleni, että tästä on kuljettu kymmenen vuoden ajan ja kuljetaan jatkossakin. Yritän kävellä normaalisti, mutta vilkuilen vähän väliä taakseni.

Tori on täynnä ihmisiä, poliiseja ja kynttilöitä. Surevien ihmisten joukossa on niin turvallista ja lohdullista, että jään paikoilleni tunniksi. Viereeni kynttilämeren äärelle pysähtyy joku, jolla on sylissään pieni, pörheäkarvainen ja suurisilmäinen koiranpentu. Vähän matkan päässä äiti selittää lapselleen kuolemaa niin totuudenmukaisesti ja samalla kauniisti, että ihailen sitä hiljaa mielessäni. Monet itkevät.

Käyn katsomassa jokea ja kirkkoa. Minun on tarkistettava, että ne ovat edelleen omilla paikoillaan. Ovat, onneksi.

Palaan kynttilöiden ääreen toiseksi tunniksi ja huomaan, että pahuuden lisäksi on tapahtunut muutakin. Vaikka ihmisiä on paljon, kukaan ei töni ketään. Tuntemattomien kynttilöitä sytytetään ja liekkien ympärille ilmestyy tuulelta suojaavia käsiä. Ihmisille on yhtäkkiä valjennut, että olemme yhdessä tässä kaupungissa. Tämä yhdistää meitä vielä tiiviimmin kuin kaikki kauneus Taiteiden yönä.

Kotimatkalla en enää vilkuile taakseni.

22.8.2017

Olen mennyt tanssitunnille, tehnyt tiistaista tavallisen. Kävelen iltahämärässä kohti keskustaa ja ainoaa apteekkia, joka on tähän aikaan vielä auki. Varoittamatta taakseni tullut poliisiauto alkaa ulvoa suoraa huutoa ja pyyhkäisee ohitseni toria kohti. Jähmetyn, lakkaan hengittämästä. Jalat eivät kanna. Horjun paikallani ja etsin tasapainoa.

Äkkiä alkaa suututtaa. Minähän kävelen kadulla siellä ja silloin, kun minä haluan kävellä kadulla. Sitä ei kukaan päätä puolestani. Sanon pari rumaa sanaa ja jatkan huterin jaloin matkaani. Kun astun ulos apteekista, näen taas torilla loimottavan kynttilämeren.

24.8.2017

Kuljen puolijuoksua sulkeutumassa olevaan kirjastoon. Matkalla minuun läikähtää onni, jonka olen kuvitellut lähteneen lopullisesti itsestäni ja tästä kaupungista. Yhdistän tunteen päässäni vellovaan ajatukseen: oma vereni virtaa omassa ruumiissani juuri niin kuin sen kuuluu virrata, ja kaikki rakkaani ovat elossa.

Katselen ympärilleni ja läikähtelen lisää. Nuoret miehet harjoittelevat jongleerausta kirjaston rappusilla. Kadunkulmaan pysähtynyt nuoripari syö yhteistä patonkia. Paksu labradorinnoutaja on parkkeerannut itsensä pitserian avoimen oven eteen ja vähät välittää emäntänsä kutsuista jatkaa matkaa. Samea jokivesi ui kohti merta. Tämä vanha, monesta selvinnyt kaupunki jatkaa elämäänsä. Kaikesta huolimatta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *