Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2019

Paremmat juhannustaiat

– Sä oot Emmi mahdoton.

– En oo. Yhdeksällä kukalla näkee sulhasen, mut seitsemällä oikeen lottorivin. Kuka tarvii mitään sulhasta?

– Mä haluan.

– Katri hei. Haluaminen on eri asia kuin se, mitä sä tarviit. Kato horsma. Käykö se?

– Mahtuu aika huonosti tyynyn alle, jos otat juuresta asti.

– Isot rahat vaatii isot kukat.

– Tolla ei saa kuin palautuspullorahoja.

– Eiku niitä saa pulloilla. Euro seitkyt. Tällä saa seittemänmiljoonaa.

– Mä saan molemmat, koska se uneen tuleva sulhanen on rikas.

– Mun rahat on sitten mun ja sun rahat… Ei oo sun. Katri, se on olennaista, onko ne omia vai ei.

– Lottovoitto ei tee sulle lapsia. Kuka sua hoitaa, kun oot vanha?

– Hoitaja, jolle maksan palkkaa. Sun lapset kiertää maailmaa, koska mä oon opettanut niille paremmat juhannustaiat.

– Emmi et oo tosissasi.

– Erittäin.

***

Näiden taikojen myötä ihanaa, turvallista ja raekuurotonta juhannusta joka lukijalle! Lottoamisen lisäksi nyt on hyvä hetki myös lukemiselle.

***

Ai niin, melkein unohtui. Tarina kertoo vielä, miten Emmille ja Katrille lopulta kävi. Emmin lottokupongissa oli yksi oikea numero, ja hän oli varma, että se johtui horsmankukasta. Katri löysi seuraavana syksynä sulhasen, mutta ei rikasta, eikä asialla ollut mitään tekemistä juhannustaikojen kanssa. Emmille tuli heinikossa koluamisesta allerginen reaktio ja Katrille kaksi punkkia.

Nyt he asuvat naapureina. Katrin vanhempi tytär lähettää matkoiltaan postikortteja, ja nuorempi käy sunnuntaisin tapaamassa Katria ja Emmiä. Emmi lottoaa edelleen joka lauantai.

Täydellinen sisustus

Neiti T pakkasi huonekalunsa ja tavaransa muoviin. Ensin vain yhden lipaston, koska marmorikuvioinen muovi oli niin mukavan näköistä. Seuraavaksi hän muovitti ruokaryhmän ja keittiön kaapiston. Television kaukosäätimen nappuloita varten muoviin piti pistellä reikiä. Jalkalamppu oli aika haastava.

Neiti T oli ihastuksissaan. Kaikki tavarat sopivat yhteen. Marmorikuvio peitti ihanasti kolhiintuneet kulmat, astioiden säröt ja kulahtaneet kaakelit. Verhotankoon hän ripusti muovit taustapapereineen.

Neiti T oli sovittamassa marmorikuviosta muovia peilin kehyksiin, kun hän sattui katsomaan kuvaansa. Hän jähmettyi ja tuijotti. Neiti T ei sopinut itse ollenkaan huolella teippaamaansa sisustukseen. Asia järkytti häntä suuresti.

Neiti T leikkasi marmorikuvioisesta muovista suuren kaistaleen ja riisuutui. Hän kääntyili peilin edessä, sovitti muovia ja liimasi sen paikalleen. Se kupruili ja kiristi, teki liikkumisesta hankalaa. Neiti T kiskaisi muovin ihostaan niin, että kyyneleet nousivat silmiin.

Neiti T puki päälleen ja pakkasi laukkunsa. Hän muuttaisi pois, jotta sisustus pysyisi virheettömänä. Hän asetteli yli jääneet muovirullat kauniisti pöydälle ja astui ulos ovesta. Kadulla hän muisti, että jonkun pitäisi olla paikalla nostelemassa huonekaluja, jotta ne saisivat pohjan kautta ilmaa eivätkä homehtuisi. Hän palasi takaisin ja purki laukkunsa.

Neiti T katsoi peiliin. Hän haki pöydältä muovirullan, veti siitä suuren kaistaleen ja teippasi peilin umpeen.

***

Innostuin joskus leikkimään sisustusmuoveilla. Syntyi omannäköisen lipaston lisäksi tekstinpätkä neiti T:stä. Olen jakanut tekstin aiemmin yksityisellä Facebook-tililläni.

Painottomuus

Saavumme sillalle keveinä ja nauravina. Tuija kantaa saippuakuplakonetta, Seljalla on päässään kukkaseppele. Minä kannan kaksin käsin pyöreää ruisleipää, jonka välistä valuu helteen sulattamaa voita. Joki kuljettaa kesää ja lämmintä tuulta.

Ensimmäisenä huomaan sinusta käden, joka tarttuu käteeni. En ole nähnyt sinua koskaan aiemmin. Sinulla on syvät silmät ja kämmeneeni valetut sormet. Seisot sillalla auringon edessä, sinut ympäröi kultainen kehä.

Otat leipäni ja heität sen kaiteen yli. Joki syö sen yhdellä haukkauksella. Kerrot, etten tarvitse leipää enää. Katson sinua ja unohdan nälkäni. Muistini pyyhkii sen pois, ja olen mielestäni pitänyt kädestäsi aina. Nauru vaimenee, ystävieni puhe muuttuu taustahälyksi. Lapaluita kutittaa.

Linnan pihaa ympäröivät korkeat muurit, joista neliskanttiset ikkunat katselevat vaitonaisina. Kuljemme sisään holvikaaren alta. Selja levittää viltin vanhan kaivon viereen, Tuija käynnistää saippuakuplakoneen. Jokainen saippuakupla on pieni aurinko ja sateenkaari, josta jää kiveen muistoksi hiekkainen suudelma.

Tartut minuun ja tanssitat. Tanssimme kivisellä pihalla kevyesti, nilkkojen nuljumatta. Selkääni puhkeavat siivet ja kohoan kanssasi ilmaan, melkein muureja peittävien harjakattojen tasalle. Musiikki on tuntematonta ja tilanteeseen täydellisen sopivaa, se kuuluu yhtä aikaa joka suunnalta eikä oikeastaan mistään. Se on soinut aina, vaikka alkoikin juuri äsken.

Pyörität minua. Tuija ja Selja ovat muuttuneet pieniksi pisteiksi, joiden ääriviivat haipuvat liikkeen voimasta. Kosketuksesi on hidasta väreilyä. Suljen silmäni.

Pyörre laajenee, ohjaat minua joka kierroksella kauemmas itsestäsi. Päästät käsistäsi ja koppaat taas syliisi. Viet ohi, yli ja sivulta. Tällä tanssilattialla ei ole suuntia tai painovoimaa.

Näkisivätpä muurien suojissa ennen eläneet tämän, ajattelen. Ihailisivat leijumistani, istuisivat viltille Seljan ja Tuijan kanssa. Huomaisivat, kuinka täydellistä tässä on tanssia. Toivoisivat olevansa itsekin painottomia.

Pyörre kasvaa, kunnes muurit rajaavat sen sisäänsä. Ohjaat minua muureja päin, niistä on hyvä ponnistaa sinua kohti yhä uudestaan. Kivien rosot kämmenissä, hiekkaa kynsien alla.

Käteni helähtää läpi ikkunalasista. Saan toisella otteen muurista, ja onnistun korjaamaan liikkeen suunnan jälleen sinua kohti. Perääni syntyy verispisaroista punainen vana. Otat minusta kopin ja puhallat veren näkymättömiin.

Joki virtaa kohti merta, näen sen välillä vilaukselta harjakattojen takaa. En kaipaa eväsleipääni, mutta se palaa mieleeni muistona entisestä. Sen poissaolo on olennaista, koska syöneenä en uhmaisi painovoimaa. Sekin on olennaista, että Tuija ja Selja ovat kutistuneet näkymättömiin. He eivät ymmärtäisi painottomuuttani, jonka hintana on muutama mitätön veripisara.

Sinkoat minut yhä uudestaan kohti muuria ja kiskaiset viime hetkellä takaisin. Paitani jää kiinni kivenrosoon, siipiäni kirvelee. Kuulen kankaan repeytymisen, joka kietoutuu musiikkiin. Kerrot, että musiikissa on vuorossa hieman dramaattisempi kohta, ja meidän kuuluu vastata siihen liikkeellämme. Polte nousee vatsasta kouristuksena.

Paidanriekaleet lepattavat selässäni, ne kasvavat uusiksi siiviksi ja syrjäyttävät vanhat, kuin saisin uudet hampaat vanhojen pitsireunaisten tilalle. Nielaisen suuhuni pyrkivän poltteen ja päätän olla välittämättä siitä. Varpaani osuu muuriin ja kimpoan korkeammalle. Irrotat toisesta kädestäni, se kuuluu tähän kuvioon. Lennän, enkä ole koskaan ollut näin kevyt.

Kiskot minua taas kohti. Nyt sinun pitäisi tarttua käteeni, hidastaa liike käännökseen. Ojennat kätesi liian myöhään, painottomuuteni on jo ehtinyt ohitsesi. Irrotat toisenkin käden, päästät minut lentämään kohti kivistä seinää. Avaan silmäni ja näen pois kiitävän ilmeesi, joka on varma ja selkeä ja tilanteen tasalla. Se ei ollut lipsahdus, teit sen tahallasi.

Katson alas. Tuija seisoo siellä, katsoo minua ja huutaa. Tuuli vie hänen äänensä. Siipeni lepattavat ja repeilevät. Silmiini menee saippuavettä, olen törmännyt aurinkoon ja sateenkaareen. Musiikki puuroutuu korviini.

Lähestyn muuria, polte nousee suuhuni. Ajattelen murskaantuvaa kalloani ja paniikin tallaamaa saippuakuplakonetta.

Riekaleeni saavat tuulesta kiinni juuri ennen törmäystä. Nousen muurin yläpuolelle ja kaarran takaisin niin, että vatsani raapii kattoa. Suuni täyttyy poltteesta ja neste tursuu hampaiden välistä. Sitä valuu suustani kuin putouksesta.

Näen sinut alhaalla linnan pihalla. Peität silmäsi. Kuulen äänesi, huudat kirvelyä ja vettä. Selja käy kääntämässä saippuakuplakoneen vivusta isommalle vaihteelle.

Kaartelen, harjoittelen lentämistä. Kuplat täyttävät ilman, tanssin niiden kanssa riekaleet selässäni. Sinä juokset alhaalla vatsahappoa silmissäsi ja hyppäät pää edellä kaivoon, joka on kuivunut sukupolvia sitten.

Tuija ja Selja siirtävät kaivon päälle puisen, painavan kannen. He viikkaavat viltin, jättävät kuplakoneen viskomaan päälleni aurinkoja ja sateenkaaria. Sanovat toisilleen jotain, mitä en kuule. Kävelevät vierekkäin holvikaaren alle ja katoavat.

Yritän lentää muurien yli, mutta riekaleet eivät kanna. Yritän laskeutua. Tuulee liikaa, ja opettelen vasta lentämään. En pääse ylös enkä alas. Lennän ympyrää, jatkan kieppuvaa, jämähtänyttä tanssiani pihan keskikohdan yläpuolella. Muurien lähelle en halua enää mennä.

Joki ui muurin takana kaikesta välittämättä. Kuulen sen kulun. Sataman takana meri mutustaa eväsleipääni vaahtopäitään pyöritellen.

Näkökulmia

Käännä päätäsi. Kallista, vaikka niskanikaman ääni kantautuu kalloa pitkin korviin ja saa ihokarvat hälytystilaan. Makaa lattialla ja tuijota ylös. Näet pohjia ja alusia, pystyssä pitäviä näkymättömiä jalkoja. Katossa kimaltaa hämähäkinverkko, joka on tavallisesti liian lähellä ollakseen olemassa.

Siirrä kalusteita, joita ei ole tarkoitettu siirrettäviksi. Pesukone on painava, työntäminen pingottaa koko kehon äärimmilleen. Hiki pisaroi märkään pölyyn, joka paljastuu koneen alta. Pölystä on muodostunut vuosien mittaan kuviollisia dyynejä, pieni katseilta piiloon jäänyt aavikko. Olet harjannut joka päivä hampaasi sen vieressä tietämättä, että vasemman takakulman dyyni muistuttaa ylähuulesi kaarta, jota tuijotat peilistä suu täynnä vaahtoa.

Katso vanhaa pinnatuolia kuin näkisit sen ensimmäistä kertaa. Katso joka puolelta. Pinnojen välissä lohkeaa maali, jonka alla lohkeaa erivärinen maali. Puu on antanut periksi, viilto laajenee halkeamaksi, kapenee taas viilloksi ja katoaa ennen jalan juurta. Pohjaan on piirretty väriliidulla. Tuoli on istuttu pehmeälle kuopalle, se on mukautunut tehtäväänsä huomaamatta.

Kuvittele huoneeseen juhlat. Kuvittele riita. Kuvittele menneiden ja tulevien asukkaiden aamupuurot, jouluateriat ja se hetki, kun sukulaiset ovat tulleet tyhjentämään asuntoa edesmenneen jäljiltä. Kuvittele rakastavaisten suudelma samassa kohtaa lattiaa, josta poliisi ja huoltomies ovat löytäneet vainajan. Kuvittele lapsi osoittamassa sormella oravaa, joka rapistaa ylös puuhun, joka kasvaa hautausmaan laidalla.

Merkitse muistiin havaintosi, ajatuksesi ja niistä purkautuvat tunteet. Asetu kuvitteellisiin nahkoihin, kulje hahmosi vierellä. Lohduta tarvittaessa, pelasta harkiten. Erota myötätunto säälistä, pahuus inhimillisyydestä. Etsi syitä ja seurauksia.

Lähde ulos ja kohtaa maailma sellaisena kuin se on. Huomaat, ettei se ole vapaa tarinoista, koska tosi ja kuviteltu ovat toistensa sisaruksia ja peilikuvia. Olet opetellut katsomaan, etkä enää osaa muuta. Sinusta on tullut kirjoittaja.

***

Tämä on Kuvittelupaikka, tekstejä purskahteleva todellisuuden tilke. Jatkossa on luvassa vaikka mitä jännittävää, joten kannattaa pysyä linjoilla.

Teknisestä avusta ja rohkaisevista keskusteluista kiitos kuuluu Frida Maria Pessille. Ilman häntä Kuvittelupaikka olisi jäänyt pöytälaatikkoon.

Lämpimästi tervetuloa blogiini!